Pikku ihmisiä

»Mutta minulla on kauhea nälkä. Annatko vielä yhden omenan?»

* * * * *

Leena illalla, laitettuaan pojan nukkumaan lehtorin rouvan kamarin leposohvalle, lankesi polvilleen ja kiitti Jumalaa, joka oli kääntänyt pahan unen hyväksi.

Unessa sanottiin:

Lauran veli kuolee siinä suuressa kaupungissa, joka vuorella on. Tämä merkitsi nyt pitkää ikää ja suurta mainetta.

Leena ei virka mitään. Lehtori ja rouva kuulevat salista iloista puhelua, Lauran äänen ja pojan äänen. Uteliaina he päällysvaatteita riisumatta lähestyvät salin ovea tirkistääkseen sisään. Mutta vastaisella salin seinällä olevasta suuresta kuvastimesta he jo näkevät: sohvalla istuu Laura ja toisena tuntematon poika Veli Erkiksi puettuna. Omenaa syövät ja toisilleen hymyillen puhelevat.

Lehtori ja rouva katsoivat toisiaan aivan kuin toisiltaan kysyen: Mitä tämä on?

»Kenen lapsi se on?» kysyivät he Leenalta palatessaan riisumaan päällysvaatteitaan.

* * * * *

Syksyllä Veli Erkki kuoli. Kuoli tapaturmaisesti. Ollessaan retkeilyllä salissa se joutui Leenan jalkoihin ja musertui Leenan kengänkoron alla.

joulupukki tuli ja koppoi pojan konttiinsa. Ja huomenna hän tulee, kun joulukuusi on sytytetty. Sen pituinen se.»

Niin tulikin. Mukana oli ristimätodistus, nimenä: Veli Erkki.

»Veli ei ole vielä tullut. Hän on ulkomailla», alkoi lehtori selittää kuin todellista asiaa ainakin. »Veli on ollut Roomassa. Siellä, jossa on Pietarin kirkko. Meillähän on kuvia Rooman Pietarin kirkosta.»

»Katso, äiti. Kirsti on aivan kuin ajattelisi jotakin hyvin hauskaa.

Hän riemastui kuultuaan, että vihdoinkin oli löytynyt nukke, joka miellytti Lauraa, hänen ainokaistaan.

Osta, äiti, tuo minulle.»